Kaiken reiluuden nimissä on myönnettävä, että poliisihallinnossa suhtaudutaan avoimuuteen periaatteessa erittäin myönteisesti. Virkamiehet ovat kuitenkin toinen juttu: linjaorganisaatiossa kasvaneina ja todelliselta maailmalta säästyneinä he toimivat kuten on aina ennenkin toimittu. Kaikki uusi on pahasta. Sääli vaan, että entiset tavat eivät enää oikein toimi muuttuneessa maailmassa. 

Tämä purkaus on nyt viimeinen, jonka aiheesta tähän blogiin kirjoitan. Samalla se on blogin viimeinen artikkeli. Olen yksinkertaisesti väsynyt miettimään joka kerta 1) saako tästä aiheesta kirjoittaa ja 2) ketä juttu loukkaa. On helpompaa tehdä niin kuin organisaation muutkin jäsenet: valittaa talon sisällä ja sellaisille ihmisille, joilla ei ole valtaa tehdä asialle jotakin.

Hyvää yätä! sano mummu kun silmä puhkes.

Venyy pitkäks kun jätkän protokolla. (Mainetodistus, kun on sakkoja, varkauksia ja muuta semmoista.)

Kaikkiin ihminen tottuu, vaikka jääpuikkoo takapuolesansa pitää. Kun kaksi viikko pitää, ei saa enää ilman oltua.

Kyllä isän kelpas kun sai äitini naira, mutta kun mun täytyy hakee ventoviero.

Viinaa kiuluun ja kituelämä pois!

Markosta puhutaan nyt poikkeuksellisesti ihan omalla nimellä, sillä Sastamalan palkinto on tuonut hänelle julkisuutta — myös kansallisella tasolla.

kuva: Poliisilehti

Filologin korvaan on alusta asti särähtänyt poliisihallinnon tapa käyttää kieltä: asiaa selvitetään ”poliisin toimesta” , “poistumisia luokasta suoritetaan” ja “ilmoituksia tehdään useamman henkilön toimesta.”

Onneksi poikkeuksiakin löytyy, kuten Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen tekemä kielihelmivalinta tänä vuonna osoittaa:

“Vuoden kielihelmi on komisario Ilkka Iivarin oivaltava kielenkäyttö poliisitiedotteissa. Iivari on kirjoittanut Kanta-Hämeen poliisilaitoksen tiedotteita sekä kolumneja eri lehtiin. Iivarin teksteissä tuntematon Picasso tuhrii tussilla, ikkunat helähtävät ja Heikki Heijastin unohtuu pimeällä pöytälaatikkoon. Iivarin esimerkki osoittaa, että vakavistakin asioista voi kirjoittaa elävällä suomen kielellä ilman virastokielen koukeroita. Tämän vuoden kielihelmivalinnalla halutaan myös nostaa esiin se, että kieli on keskeisellä sijalla monissa yhteiskuntaa ylläpitävissä ammateissa. Paitsi poliisin työssä myös esimerkiksi hoiva-alalla, opetuksessa ja lainsäädännössä tarvitaan sujuvaa ja ymmärrettävää kieltä.”

Ilkka Iivarin juttuja voi nautiskella vaikkapa Hämeen sanomien tai Poliisilehden blogeista.

Onneksi olkoon, Tuula!

Kuva: FUNKYAH

Tämä juttu on kunnianosoitus Tampereen pääkirjasto Metson tietopalvelussa toimivalle kirjastonhoitaja Jari M.:lle. Vastaavaan asiakaspalveluun emme edes täällä Polamkissa kykene.

Tarina alkaa siitä, kun asiakas saapuu Polamkin kirjaston palvelutiskille. Hän haluaa löytää erään tietyn runon. Runon kirjoittaja oli tiedossa, mutta runon nimestä oli epäselvyyksiä.

Valitettavasti Polamkin kirjaston runokokoelma on parhaimmillaankin puutteellinen, joten käännyimme yleisten kirjastojen puoleen. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun kautta saimme pika-pikaa Jari M.:ltä tiedon siitä, mistä runosta on kyse ja mistä kokoelmista se löytyy. Jari M. myös oma-aloitteisesti paikansi  runokirjat meitä lähellä olevasta lähikirjastosta.

Sähköiseen maailmaan tottuneina uskaltauduimme tiedustelemaan, josko ystävällinen Jari M. suostuisi runon meille skannaamaan. Näin asiakkaamme säästyisi kirjan hakemisen vaivalta, ajan säästöstä nyt puhumattakaan.

Ja mitä teki Jari M.? Koska skannaus ei ollut helposti käytettävissä oleva vaihtoehto, hän jäljensi runon meille sähköpostiin ihan omin käsin. Koska kyseisessä runossa on 19 säettä, kussakin neljä riviä, ei kirjoitusurakka ollut ihan vähäinen. 

Jälleen kerran joudumme erikoiskirjastossa tunnustamaan, että vielä on maailmassa yksi ammattikunta jonka palveluetiikka ylittää meidän omamme. Yleisten kirjastojen kirjastonhoitajat ovat aivan omaa luokkaansa.

Kiitos, Jari M.! Sinä jos kuka olet Supermiehen arvonimen ansainnut.

Kirjaston ensimmäinen Tietonautti-sarjan koulutus houkutteli paikalle peräti kahdeksan Polamkin henkilökunnan edustajaa, eikä ihme: tarjolla oli Koposen Tuulan vetämä tutustuminen verkosta löytyvään oikeustietoon. Kun oikeudellisen tiedon suvereeni moniosaaja ja tiedonhallinnan ammattilainen kertoo Finlexin ja Edilexin vahvuuksista ja heikkouksista, kuuntelee opettajakin hiljaisella hartaudella ;) Opettajien lisäksi paikalla oli tutkijoita ja ns. muun henkilökunnan edustajia.

Tuulan ote opetukseen on ihailtava: hän etenee keskustellen ja todella kuuntelee yleisönsä toiveita ja tarpeita. Ainoa puute oli aika: puolitoista tuntia on kovin vähän kahden mittavan kannan pinnallisellekaan esittelylle. Paljon vaaditaan vielä itsenäistä harjoittelua, ennen kuin kantojen käyttöön alkaa tulla sujuvuutta.

Väittäisin, ettei tähänkään koulutukseen osallistuneilla varsinainen osaamisen puute löydy tietokantojen teknisistä käyttötaidoista. Sekä Finlexin että Edilexin kanssa pärjää hyvin, kun malttaa lukea opasteita. Villakoiran ydin on tunnistaa se,  mitä tietoa on hakemassa. Ja kuten kirjastoissa tiedämme, se saattaa välillä olla todella hankalaa – erityisesti oikeudellisen tiedon kohdalla.

Seuraavassa Tietonautti-koulutuksessa tarjotaan neuvoja poliisihallinnon intran käytössä.

Kuva: maistora

Tällä viikolla opiskelunsa aloitti peräti kolme uutta ryhmää, jokaisessa 24 opiskelijaa. Kaikki osallistuivat kirjaston antamaan kokoelmatietokannan koulutukseen heti ensimmäisellä viikolla. Ongelma vaan oli se, että opiskelijoilta puuttuivat siinä vaiheessa verkko-oikeudet. Opeta siinä sitten tietokantojen käyttöä, kun opiskelijat eivät saa edes konetta auki.

Täsmälleen vastaavia tilanteita varten kirjasto on yrittänyt saada yleistunnusta, jonka oikeudet voisivat vaikka olla rajoitetummat kuin tavallisesti. Kunhan nyt päästäisiin kirjaston tietokantoihin. Mutta sellainen ei kuulemma onnistu, koska tällaiset yleistunnukset eivät noudata tietoturvamääräyksiä.

Joten mitä teki kirjasto? Avasi koneet kirjastolaisten henkilökohtaisilla käyttäjätunnuksilla. Sehän se vasta tietoturvallista onkin, mutta samalla myös ainoa keino saada opetukset hoidettua.

Reiluuden nimissä on pakko sanoa, että tämän viikon tilanne johtui  uusien opiskelijoiden poikkeuksellisen suuresta määrästä; kaksiluokkaisten ryhmien kanssa opiskelijat ovat ehtineet saada tunnuksensa ennen kirjastoon tuloa. Huhujen mukaan suuret ryhmät tulevat jatkossa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus, joten kirjastonkin on syytä arvioida omaa toimintaansa ja kehittää uusia tapoja toteuttaa opetustaan. Onneksi meillä on kuusi viikkoa aikaa miettiä asiaa ennen kuin seuraavat aloittavat ryhmät rynnistävät käytäville.